12.2.1993

Parikkalan kihlakunnanoikeuden päätös 20.2.1991

Kihlakunnanoikeus on virallisen syyttäjän syytteestä, johon Postipankki Oy on kohdaltaan asianomistajana yhtynyt, lausunut selvitetyksi, että A oli

1) Parikkalassa, Rautjärvellä, Punkaharjulla ja Joensuussa 8.8. - 29.10.1990 välisenä aikana tahallaan hankkiakseen itselleen laitonta aineellista etua erehdyttänyt useiden eri liikkeiden henkilökuntaa myymään hänelle tavaroita tai tarjoamaan hänelle palveluksia pankkikortilla suoritettavaa maksua vastaan salaten sen, että hänen Postipankki Oy:ssä olevalla tilillään ei ollut ollut rahaa maksun lopullista suorittamista varten ja aiheuttaen pankille menettelyllään 20 317,39 markan rahan tappion,

2) 13.10.1990 Parikkalassa yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa anastanut Parikkalan Kuljetus Ky:n kuormaautoista yhteensä 4 400 markan arvoiset kaksi autoradiokasettisoitinta, LA-puhelimen ja jauhesammuttimen irrottamalla ne kiinnityslaitteista,

3) 28.11.1990 Parikkalassa tunkeuduttuaan Kalustepalvelu R. Lötjönen Ky:n omistamaan tehdashalliin löytämäänsä avainta käyttäen yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa anastanut sieltä ruokatavaroita, alcometerlaitteen sekä tositteita, rekisteriotteiden ilmoitusosia, pankin talletustodistuksen ja lainapapereita sisältäneen yli 3 000 markan arvoisen kassakaapin ja yrittänyt avata kassakaapin kirveellä, kahdella vasaralla ja kahdella ruuvimeisselillä, joista yhden vasaran ja yhden ruuvimeisselin oli omistanut eräs mukana ollut henkilö, siinä kuitenkaan onnistumatta ja sen jälkeen pudottanut kassakaapin järveen, ja

4) 9.12.1990 Rautjärvellä väännettyään sorkkaraudalla ensin sivuovea saamatta sitä auki ja sen jälkeen ikkunan karmeineen auki ja tunkeuduttuaan Simpeleen seurakunnan kirkkoon anastanut sieltä lähetyskynttelikön lippaan ja siinä olleet 300 markkaa rahaa eli omaisuutta yhteensä 460 markan arvosta.

A:n syyksi 1 kohdassa luettuja tekoja oli pidettävä saman rikoksen jatkamisena.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on rikoslain 28 luvun 1 §:n 1 momentin (498/72), 36 luvun 1 §:n 1 momentin (498/72) ja 7 luvun 2 §:n nojalla tuominnut A:n 1) kohdassa mainitusta jatketusta petoksesta 80 päiväksi, 2) kohdassa mainitusta varkaudesta 60 päiväksi, 3) kohdassa mainitusta varkaudesta 3 kuukaudeksi ja 4) kohdassa mainitusta varkaudesta 60 päiväksi vankeuteen.

Kihlakunnanoikeus on yhdistänyt 3 ja 4 kohdissa tuomitut rangaistukset 3 kuukaudeksi 20 päiväksi vankeutta sekä

1 ja 2 kohdissa tuomitut rangaistukset ja kihlakunnanoikeuden 28.11.1990 varkaudesta tuomitseman 3 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen, jonka koetusaika päättyi 30.6.1992, 4 kuukaudeksi 15 päiväksi vankeutta, mistä yhdistetystä vankeusrangaistuksesta oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennetty 1 päivä. Viimeksi mainittu yhdistetty vankeusrangaistus on määrätty ehdolliseksi 31.12.1992 päättynein koetusajoin.

Kihlakunnanoikeus on vielä velvoittanut A:n suorittamaan Postipankki Oy:lle korvaukseksi aiheuttamastaan vahingosta 20 513,11 markkaa 16 prosentin korkoineen 3.12.1991 lukien ja korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 250 markkaa 16 prosentin korkoineen 20.2.1991 lukien.

Kantelu Kouvolan hovioikeudessa

A on 7.3.1991 hovioikeuteen toimitetussa kantelukirjelmässä kertonut seuraavaa:

1) Hänet oli haastettu vastaamaan kihlakunnanoikeuden 20.2.1991 pidettyyn istuntoon edellä kohdista 2 ja 4 ilmenevien tekojen osalta. Käsittelyn aikana hänen ollessaan henkilökohtaisesti läsnä hänelle vaadittiin rangaistusta ja hänen velvoittamistaan suorittamaan korvauksia myös kohtien 1 ja 3 osalta. Juttu ratkaistiin ensikäsittelyssä. A on katsonut, että hän ei ollut saanut ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen edellyttämällä tavalla riittävästi aikaa ja edellytyksiä valmistella puolustustaan.

2) Kihlakunnanoikeuden päätöksen kohdan 1 osalta syytteessä ei ollut mainittu, että A olisi erehdyttänyt ketään. Kihlakunnanoikeuden päätöksen perustelujen mukaan A oli kuitenkin erehdyttänyt useiden eri liikkeiden henkilökuntaa. Kihlakunnanoikeuden A:n syyksi lukema teko meni siten syytettä laajemmalle eikä A ollut voinut käsittelyn aikana vastata tämän laajennuksen osalta.

3) Syytteiden käsittely niiden lukemisen jälkeen oli tapahtunut siten, että puheenjohtaja oli kehottanut niitä vastaajia, jotka eivät uudistaneet esitutkinnassa antamaansa kertomusta, nostamaan kätensä ylös. Tätä oli seurannut puheenjohtajan kehotus syytteen joltakin osin kiistäville vastaajille nostaa käsi ylös. Syytteessä mainittuja tapahtumia ja esitutkintakertomuksia ei ollut enempää käsitelty. A ei syytteen lukemisen jälkeen ollut täysin ymmärtänyt, mitä tapahtumia tuomioistuimessa oli käsitelty. Hänellä olisi kohdan 3 osalta ollut kerrottavaa, että hän ei ollut osallistunut kassakaapin avaamis- ja hävittämisyrityksiin. Kohdan 4 osalta A olisi halunnut kertoa, että tekoa ei ollut suunniteltu, vaan hänen seurassaan ollut henkilö oli omatoimisesti anastanut rahat ja kynttelikön ja että rahat oli myöhemmin jaettu tasan. A olisi halunnut kertoa myös rikoksiin johtaneista syistä ja siitä, kuinka hän oli luopunut niiden tekemisestä. A on katsonut, että häntä ei ollut kuultu syytteestä oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 3 ja 4 §:n edellyttämällä tavalla eikä oikeus ollut huolehtinut siitä, että asia käsiteltiin perusteellisesti.

4) A ei ollut saanut selvää kihlakunnanoikeuden suullisesta muutoksenhakuohjeesta eikä hänelle ollut annettu oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuja kirjallisia muutoksenhakuohjeita. Hän oli muutosta hakeakseen 1.3.1991 ottanut yhteyttä oikeusaputoimistoon, jolloin päätös oli jo saanut lainvoiman.

A on katsonut, että edellä kohdissa 1-4 mainitut oikeudenkäyntivirheet olivat vaikuttaneet jutun lopputulokseen. A on sen vuoksi vaatinut, että kihlakunnanoikeuden lainvoiman saanut päätös poistetaan tuomiovirheen perusteella ja juttu hänen osaltaan palautetaan kihlakunnanoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Hovioikeuden päätös

Hovioikeus on kohdan 1 osalta lausunut, että A oli ollut kihlakunnanoikeudessa henkilökohtaisesti läsnä. Oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan haastaminen ei ollut rikosasiassa tarpeen, milloin tuomioistuimessa henkilökohtaisesti saapuvilla olevaa vastaan tehtiin rikokseen perustuva vaatimus. Syyte oli siis myös kohtien 1 ja 3 osalta tullut laillisesti vireille A:ta vastaan.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 momentin b kohdan mukaan rikoksesta syytetyllä oli oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan. A ei ollut kihlakunnanoikeudessa tuonut esille, ettei hän tuossa käsittelyssä voinut vastata kysymyksessä oleviin syytekohtiin. Kummankaan syytekohdan ja A:n esitutkinnassa antaman kertomuksen välillä ei ollut olennaista eroa. Esitutkinnan perusteella A:n oli katsottava tunnustaneen syytteen molemmissa kohdissa olennaisilta osin. Siten ei ollut tullut esille sellaista Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellä mainitun kohdan mukaista perustetta, joka oikeuden olisi pitänyt ottaa viran puolesta huomioon.

Kohdan 2 osalta hovioikeus on lausunut, että kihlakunnanoikeuden päätöksen kohtaa 1 vastaavalta osalta oli syytteessä väitetty A:n viaksi, että hän oli hankkiakseen itselleen laitonta aineellista etua ostanut eri liikkeistä tavaroita ja palveluksia salaten sen seikan, ettei hänen tilillään Postipankki Oy:ssä ollut varoja, ja ylittäen tilinsä katteen 20 459,92 markalla. Kihlakunnanoikeus oli lukiessaan A:n syyksi petoksen käyttänyt ilmaisua "erehdyttänyt useiden eri liikkeiden henkilökuntaa myymään hänelle tavaroita tai tarjoamaan hänelle palveluksia pankkikortilla suoritettavaa maksua vastaan salaten sen, että hänen Postipankki Oy:ssä olevalla tilillä ei ole ollut rahaa." Salaamalla varattomuutensa A:n oli samalla katsottava erehdyttäneen syytteessä tarkoitettujen liikkeiden henkilökuntaa. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus ei ollut tuominnut A:ta sellaisesta teosta, johon A:lle ei jutun käsittelyn aikana ollut esitetyn syytteen perusteella mahdollisuus vastata.

Kohdan 3 osalta hovioikeus on lausunut, että syytteen ja esitutkintakertomusten käsittelyä oikeudessa A:n kertomalla tavalla pelkästään vastaajan käsi pystyyn nostamalla ei voitu pitää tyydyttävänä menettelynä eikä sen useimmiten voitu katsoa vastaavan oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n edellyttämää asian perusteellista käsittelyä. Pöytäkirjan mukaan A:lla ei ollut kuitenkaan erikseen tiedusteltaessa ollut asiaan liittyvää lausuttavaa. Asiassa ei syytteen ja esitutkinta-aineiston välillä ollut merkittävää ristiriitaa, vaan A oli olennaisilta osin tunnustanut syytteessä mainitut teot jo esitutkinnassa. Vaikka käsittely olisi tapahtunut A:n kertomalla tavalla, ei virheen kuitenkaan jutun selvitetty tila huomioon ottaen voitu otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Kohdan 4 osalta hovioikeus on lausunut, että A:n mukaan kihlakunnanoikeus oli antanut suullisesti muutoksenhakuohjeet, joista hän ei kuitenkaan ollut saanut selvää. Kirjallisia muutoksenhakuohjeita A ei kertomansa mukaan ollut saanut. Jos näin oli tapahtunut, oli menettely ollut virheellistä. Kuitenkin A olisi voinut pelkästään suullisten muutoksenhakuohjeiden perusteella ilmoittaa tyytymättömyyttä päätökseen ja hakea siihen muutosta.

Hovioikeus on lähettänyt jutun asiakirjat kanneviskaalille tiedoksi ja sen selvittämistä varten, oliko kohtien 3 ja 4 osalta tapahtunut muuta virheellistä menettelyä, joka ei johtanut päätöksen poistamiseen tuomiovirheen perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus on hylännyt kantelun.

Perustelut

Hovioikeuden päätöksen kohdat 1, 3 ja 4

A on ollut nyt kysymyksessä olevaa asiaa kihlakunnanoikeudessa käsiteltäessä vasta 19-vuotias. Hänellä ei ole ollut oikeudessa avustajaa. Häntä vastaan esitetyt syytteet ovat olleet vakavia ja niistä on ollut odotettavissa vankeusrangaistus, joka myös saattoi olla ehdoton.

Rikosasian vastaajalla on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen b kohdan sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan. Asiassa ei ole selvitetty, että A olisi haastettu 1 ja 3 kohdassa kerrotuista rikoksista. A ei siten ole voinut niiden osalta valmistella puolustustaan, kun rangaistusvaatimus on oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 22 §:n nojalla esitetty vasta oikeudessa. Kihlakunnanoikeudessa A tosin ei ole huomauttanut, ettei häntä ollut haastettu kaikista syytekohdista ja ettei hän ollut voinut valmistella puolustustaan. Oikeus ei kuitenkaan ole myöskään omasta aloitteestaan selvittänyt, oliko A haastettu kaikista syytteessä mainituista rikoksista ja milloin mahdollinen haastaminen oli tapahtunut.

Oikeuden on huolehdittava siitä, että rikosasian vastaaja saa hyväkseen voimassa olevan oikeuden osana olevien kansainvälisten sopimusten edellyttämät vähimmäisoikeudet, joihin kuuluu oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset puolustuksen valmistelua varten. Jos ilmenee, ettei vastaaja ole saanut riittävästi aikaa puolustuksensa valmisteluun, oikeuden on kiinnitettävä hänen huomiotaan mahdollisuuteen, että asian käsittelyä lykätään, ja vastaajan pyynnöstä lykättävä käsittely.

Kihlakunnanoikeus on ratkaissut asian 1 ja 3 kohtien osalta selvittämättä, oliko A saanut riittävästi aikaa puolustuksensa valmistelemiseksi. Tästä kihlakunnanoikeuden laiminlyönnistä on aiheutunut, ettei A ole saanut hyväkseen hänelle rikosasian vastaajana kuuluvaa vähimmäisoikeutta. Asiassa on näin ollen tapahtunut oikeudenkäyntivirhe.

Syytteiden käsittely ja A:n kuuleminen niiden johdosta on tapahtunut siten, että kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja on pyytänyt niitä saapuvilla olleita vastaajia, joilla oli jotain lisättävää tai muutettavaa esitutkinnassa antamiinsa kertomuksiin, nostamaan kätensä. Kun A ei nostanut kättään, puheenjohtaja on sanellut pöytäkirjaan, että muun muassa A uudisti esitutkinnassa antamansa kertomuksen. Tämän jälkeen puheenjohtaja on pyytänyt niitä vastaajia, jotka kiistivät syytteen, nostamaan kätensä. Kun A ei nostanut kättään, puheenjohtaja on sanellut pöytäkirjaan, että muun muassa A myönsi syytteen oikeaksi. Tämän jälkeen puheenjohtaja on pyytänyt, että jos hän oli ymmärtänyt asianosaisten tarkoituksen väärin, asianosaiset viimeistään ennen jutun päätöksentekovaihetta käyttäisivät puheenvuoron kirjattujen lausumiensa oikaisemiseksi. Pöytäkirjaan on lisäksi merkitty, että erikseen tiedusteltaessa muun muassa A:lla ei ollut asiaan liittyvää lausuttavaa. Lopuksi puheenjohtaja on vielä tiedustellut, oliko kenelläkään lausuttavaa. Tällöinkään ei kukaan asianosaisista ole käyttänyt puheenvuoroa. Erikseen A:n on merkitty lausuneen vain eräistä 3 kohdassa mainittuun tekoon liittyvistä yksityiskohdista.

Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 3 §:ssä säädetyn rikosasian vastaajan kuulemisen tarkoituksena on selvittää vastaajan käsitys syytteessä kerrotusta tapahtumainkulusta ja sen oikeudellisesta arvioinnista sekä antaa hänelle tilaisuus esittää näkökohtansa mahdollisista seuraamuksista. Vastaajan kuuleminen ja oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:ssä tuomioistuimelle säädetty velvollisuus huolehtia asian perusteellisesta käsittelystä edellyttää, että kysymykset asian selvittämiseksi esitetään erikseen jokaiselle vastaajalle niin, että vastaajalla myös ilman lainoppinutta avustajaa on mahdollisuus ymmärtää, mistä on kysymys, sekä esittää selontekonsa ja näkökohtansa. Kihlakunnanoikeudessa tapahtuneen käsittelyn perusteella ei ole ollut riittävää varmuutta siitä, että jokainen vastaaja on ollut selvillä menettelyn kulusta ja kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Kertomuksensa mukaan A ei ole ollut selvillä näistä seikoista. Oikeuden jäsenistä muut kuin puheenjohtaja ovat todennäköisesti joutuneet perustamaan ratkaisunsa pääasiassa puheenjohtajan selostukseen esitutkinta-aineiston sisällöstä. Menettely ei siten ole täyttänyt oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 3 ja 4 §:n vaatimuksia vastaajan kuulemisesta sekä asian selkeästä ja perusteellisesta käsittelystä eikä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 1 momentin ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 momentin vaatimuksia oikeudenmukaisesta ja julkisesta oikeudenkäynnistä. Asiassa on näin ollen tältäkin osalta tapahtunut oikeudenkäyntivirhe.

Asiassa saadun selvityksen mukaan kihlakunnanoikeus on julistaessaan päätöksensä antanut suulliset muutoksenhakuohjeet. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan saapuvilla olevalle asianosaiselle on annettava lisäksi kirjalliset muutoksenhakuohjeet, ellei sitä havaita ilmeisen tarpeettomaksi. A:n mukaan hän ei ole saanut kirjallisia muutoksenhakuohjeita. Koska A on ollut oikeudessa saapuvilla ilman lainopillista avustajaa, kirjallisten muutoksenhakuohjeiden antaminen ei ole ollut ilmeisen tarpeetonta. Kihlakunnanoikeuden laiminlyönti antaa A:lle kirjalliset muutoksenhakuohjeet on oikeudenkäyntivirhe.

Asiassa tapahtuneiden oikeudenkäyntivirheiden johdosta A:lla ei ole ollut riittävästi mahdollisuuksia puolustautua ja esittää oikeudelle rangaistuksen mittaamiseen ja ehdollisuuteen ehkä vaikuttavia näkökohtiaan. Virheellinen menettely on myös ollut omiaan estämään tai ainakin vaikeuttamaan A:n muutoksenhakua ehdottomaan rangaistustuomioonsa. Oikeudenkäyntivirheiden voidaan näin ollen otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Hovioikeuden päätöksen kohta 2

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perusteluineen.

Lainkohta

Oikeudenkäymiskaari 31 luku 1 § 4 kohta

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Haapaniemi:

Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun:

Perustelut

Hovioikeuden päätöksen kohta 1

Oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan haastaminen ei ole rikosasiassa tarpeen, milloin tuomioistuimessa henkilökohtaisesti saapuvilla olevaa vastaan tehdään rikokseen perustuva vaatimus. Asiassa ei ole selvitetty, että A olisi haastettu kihlakunnanoikeuden päätöksen 1 ja 3 kohdassa kerrotuista rikoksista, vaan niitä koskeva rangaistusvaatimus on tehty vasta kihlakunnanoikeudessa henkilökohtaisesti saapuvilla ollutta A:ta vastaan. Rikosasian vastaajalla on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen b kohdan sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan. Näin ollen rikosasian vastaajalla on oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 22 §:n 1 momentin säännöksen estämättä oikeus saada riittävästi aikaa puolustuksensa valmisteluun. Tuomioistuimen on tarvittaessa oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla lykättävä asian käsittely, jotta vastaajalla olisi mahdollisuus valmistella puolustustaan.

A, joka on ollut kihlakunnanoikeudessa saapuvilla ilman oikeudellista avustajaa, ei ole tehnyt huomautusta puuttuvasta valmisteluajasta eikä kihlakunnanoikeus ole omasta aloitteestaan ryhtynyt selvittämään, oliko A saanut riittävästi aikaa puolustuksensa valmisteluun. Kihlakunnanoikeus ei näin ollen ole voinut harkita, oliko jutun käsittelyä tämän vuoksi lykättävä. Tuomioistuimen arvioidessa onko sen prossinjohtonsa avulla omasta aloitteestaan selvitettävä, onko vastaaja saanut riittävästi aikaa puolustuksensa valmistelemiseen, tuomioistuimen on otettava huomioon, onko tähän aihetta voimassa olevan oikeuden osana olevien kansainvälisten sopimusten mukaan rikosasian vastaajalle kuuluvien vähimmäisoikeuksien toteutumisen kannalta. Tällaista aihetta voi olla esimerkiksi, jos syytetty kiistää syytteen, näyttö on puutteellista tai ristiriitaista, jos kysymys on rikoksesta, josta on vakavat seuraamukset, jos juttuun liittyy vaikeita oikeudellisia ongelmia tai jos ilman oikeudellista avustajaa saapuvilla oleva syytetty henkilökohtaisista syistä on oikeudellisen avustajan tarpeessa. Harkitessaan olisiko kihlakunnanoikeuden tässä tapauksessa tullut omasta aloitteestaan selvittää, oliko A saanut riittävästi aikaa puolustuksena valmisteluun, Korkein oikeus ottaa huomioon, ettei A:lla ole ollut oikeudellista avustajaa ja on ollut odotettavissa, että hänet tuomitaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Näissä oloissa ei yksistään sillä seikalla, että syytekohtien ja A:n esitutkinnassa antamien kertomusten välillä ei ole havaittavissa olennaista eroa, ole ratkaisevaa merkitystä. Näin ollen kihlakunnanoikeuden olisi pitänyt omasta aloitteestaan selvittää, oliko A saanut riittävästi aikaa puolustuksensa valmisteluun ja halusiko A puolustuksensa valmistelemiseksi lykkäystä. Koska kihlakunnanoikeus on laiminlyönyt näin menetellä, asiassa on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe.

Tuomio voidaan poistaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa tarkoitetun oikeudenkäyntivirheen perusteella vain jos oikeudenkäyntivirheen havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. A on kantelussaan vedonnut siihen, ettei hän kihlakunnanoikeuden päätöksen 3 kohdassa tarkoitetun teon osalta ollut osallistunut kassakaapin avaamis- ja kätkemisyritykseen, ja 4 kohdassa tarkoitetun teon osalta, ettei anastusta ollut suunniteltu vaan alle 15-vuotias henkilö oli omatoimisesti anastanut kynttelikön ja rahat, jotka oli myöhemmin jaettu tasan. A olisi halunnut kertoa rikoksiin johtaneista syistä ja siitä, kuinka hän oli luopunut niiden tekemisestä. A:n esittämät seikat ovat siten lähinnä sellaisia, että ne olisi tullut ottaa huomioon tuomioistuimen harkitessa rikoslain 6 luvun 1 §:n mukaan tuomittavaa seuraamusta. Rikoslain 6 luvun 1 §:n mukaan rangaistusta mitattaessa on otettava huomioon muun muassa kaikki asiaan vaikuttavat rangaistusta koventavat ja lieventävät perusteet.

Korkein oikeus katsoo, ettei kihlakunnanoikeuden käytössä ollut oikeudenkäyntiaineisto olisi A:n kantelussaan esittämistä syistä muuttunut niin, että kihlakunnanoikeus olisi tuomittavaa seuraamusta harkitessaan perustanut päätöksensä olennaisesti toisenlaisille perusteille. Näin ollen oikeudenkäyntivirheen ei voida otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Hovioikeuden päätöksen kohta 2

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen 2 kohdan perusteluineen.

Hovioikeuden päätöksen kohta 3

Asiassa saadun selvityksen perusteella syytteiden käsittely ja A:n kuuleminen niiden johdosta on tapahtunut siten, että kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja oli pyytänyt niitä saapuvilla olleita vastaajia, joilla oli ollut jotain lisättävää tai muutettavaa esitutkinnassa antamiinsa kertomuksiin, nostamaan kätensä. Kun kukaan ei ollut nostanut kättään, puheenjohtaja oli sanellut pöytäkirjaan, että hän oli tulkinnut vastaajien uudistaneen esitutkinnassa antamansa kertomukset sellaisinaan. Tämän jälkeen puheenjohtaja oli pyytänyt niitä vastaajia, jotka kiistivät syytteen, nostamaan kätensä. Kun kukaan ei ollut nostanut kättään, puheenjohtaja oli sanellut pöytäkirjaan, että sanotut vastaajat olivat myöntäneet syytteen oikeaksi. Tämän jälkeen puheenjohtaja oli pyytänyt, että jos hän oli ymmärtänyt asianosaisten tarkoituksen väärin, asianosaiset viimeistään ennen jutun päätöksentekovaihetta käyttäisivät puheenvuoron kirjattujen lausumiensa oikaisemiseksi. Puheenjohtaja oli myös tiedustellut, oliko muun muassa A:lla ollut asiaan liittyvää lausuttavaa. Kun kenelläkään ei ollut lausuttavaa, puheenjohtaja oli sanellut pöytäkirjaan, että erikseen tiedusteltaessa muun muassa A:lla ei ollut asiaan liittyvää lausuttavaa. Vielä ennen jutun jättämistä päätettäväksi puheenjohtaja oli tiedustellut, oliko kenelläkään ollut lausuttavaa. Tällöinkään ei kukaan asianosaisista ollut käyttänyt puheenvuoroa.

Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 3 §:ssä säädetyn rikosasian vastaajan kuulemisen tarkoituksena on selvittää vastaajan käsitys syytteessä kerrotun teon tapahtumainkulun kuvauksesta ja sen oikeudellisesta arvioinnista sekä antaa hänelle tilaisuus esittää näkökohtansa mahdollisesti tuomittavasta seuraamuksesta. Yleensä vastaajan kuuleminen ja oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:ssä tuomioistuimelle säädetty velvollisuus huolehtia jutun perusteellisesta käsittelystä edellyttää vastaajan sanallista vastausta syytteeseen. Kihlakunnanoikeuden käyttämää menettelyä ei näin ollen voida pitää asianmukaisena. A ei kuitenkaan ole käyttänyt hänelle kolme eri kertaa varattua tilaisuutta puheenvuoron käyttämiseen. A:n suhtautuminen häntä vastaan esitettyihin syytteisiin ei ole myöskään jäänyt epäselväksi. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei kihlakunnanoikeuden menettelyä tässä tapauksessa voida pitää oikeudenkäyntivirheenä.

Hovioikeuden päätöksen kohta 4

Asiassa saadun selvityksen mukaan kihlakunnanoikeus on julistaessaan päätöksensä antanut suulliset muutoksenhakuohjeet. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan saapuvilla olevalle asianosaiselle on annettava lisäksi kirjalliset muutoksenhakuohjeet, ellei sitä havaita ilmeisen tarpeettomaksi. A on väittänyt, ettei hän ollut saanut suullisista ohjeista selvää eikä lainkaan kirjallisia muutoksenhakuohjeita. Koska väitetty virheellisyys ei ole vaikuttanut kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulokseen, oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohtaan perustettu tuomiovirhekantelu on hylättävä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Täytäntöönpanoa koskeva kielto raukeaa.

Oikeusneuvos Tulokas: Hyväksyn mietinnön.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Kihlakunnanoikeuden päätös poistetaan A:ta koskevalta osalta. Juttu osoitetaan Parikkalan kihlakunnanoikeuteen, jossa A:n on saatettava se uudelleen käsiteltäväksi ilmoittamalla siitä kihlakunnanoikeudelle viimeistään 15.3.1993. Ellei näin tapahdu poistaminen raukeaa ja kihlakunnanoikeuden 20.2.1991 julistama päätös jää myös A:n osalta pysyväksi.

Täytäntöönpanoa koskeva kielto raukeaa.